"Ajattelin ennen, että suurimmat ympäristöongelmat ovat biologisen monimuotoisuuden väheneminen, ekosysteemien romahtaminen ja ilmastonmuutos. Ajattelin, että 30 vuotta kestäneellä hyvällä tieteellisellä tutkimuksella voisimme puuttua näihin ongelmiin. Mutta olin väärässä. Suurimmat ympäristöongelmat ovat itsekkyys, ahneus ja apatia... ja niiden käsittelemiseksi tarvitaan henkistä ja kulttuurista muutosta, ja me (lakimiehet) ja tiedemiehet emme tiedä, miten se tehdään." – Gus Speth (käännös suomeksi: DeepL Translator)
Ohessa eräs lempilainauksistani, mikä on ainakin itseäni herättänyt ajattelemaan. Entä mikä on paras vastalääke tälle itsekkyydelle, ahneudelle ja apatialle? Tiivistäisin niin, että se, että alkaa välittämään muistakin kuin itsestään. Tunnistaa sen, että maailmassa on jotain muutakin kuin ”me, myself and I”.
Sen tunnistamista, että kuulumme johonkin suurempaan kokonaisuuteen, ja olemme osa tätä elävää ja monimuotoista maailmaa.
Muista ja maailmasta välittämisen ei kuitenkaan tule olla mikään ylimääräinen lisävaatimus, tarkoittaen että sen lisäksi, että huolehdit itsestäsi, perheestäsi ja työstäsi, sinun pitäisi myös olla ympäristöaktivisti tai vapaaehtoistyöntekijä vanhustenhoidossa. Ei kaikkea tarvitse, vaan yksinkertaisesti mieti sitä, miten arjessa ja valinnoissasi näkyy se, miten suhtaudut muihin ja maailmaan. Mistä välität? Mikä on tärkeää? Varmista myös, että sinulla on voimia. Kaikkein tärkeintä on huolehtia siitä, että itse jaksaa. Happinaamari ensin siis itselle, sitten vasta on jotain, mistä jakaa muillekin. Välitä siis ensisijaisesti itsestäsi siten, että arvostat ja kunnioitat itseäsi ja rajojasi, olet myötätuntoinen ja empaattinen itsellesi, et liikaa korosta itseäsi ja ymmärrät olevasi yhteydessä muihin ihmisiin ja maailmaan, ja jopa johonkin näitä suurempaan.
1. Yhteys itseen ja itsestä välittäminen
Lähdetään ihan perusasiasta liikkeelle: millainen on yhteys ja suhde omaan itseesi? Työelämän oravanpyörässä ja ruuhkavuosien aikana tuo yhteys saattaa olla vähän hukassa. Työelämässä voi miettiä sitä, millaisista työtehtävistä nauttii, millaisessa työyhteisössä ja tiimissä viihtyy, ja onko elämässä iloa ja tasapainoa riittävästi. Onko todella edelleen se, kuka tuntee olevansa, vai elääkö toisia varten ja muita miellyttääkseen. Näiden äärelle pysähtymiseen voi auttaa vaikkapa omien arvojen pohtiminen, eli elääkö arvojensa mukaista ja itsensä näköistä elämää. Pitkään omaa arvomaailmaansa vastaan toimiminen uuvuttaa. Myös se, jos joutuu taistelemaan omien arvojensa, kuten vaikkapa perheensä puolesta, on äärimmäisen stressaavaa ja vaatii erityisiä voimavaroja.
Tärkeää on myös ylläpitää suhdetta omaan kehoon. Nykypäivän työelämässä pyöritään paljon mielessä ja ajattelun alueella, ja liika ”päässä” oleminen aiheuttaa sen, että ajatuksia pyörii paljon, mutta tuntemista vähemmän. Jos kohdallasi on näin, on hyvä harjoitus pysähtyä päivän mittaan miettimään sitä, miltä kehossani tuntuu, mitä kroppani kaipaisi juuri nyt. Oma lempitekniikkani työnteossa on Pomodoro, jossa keskitytään työntekoon yhtäjaksoisesti 25 minuutin ajan, sitten pidetään 5 minuutin tauko (venytellään ja liikutaan), ja jatketaan jaksoja korkeintaan neljä, jonka jälkeen pidetään pidempi 20–30 minuutin tauko. Tuossa yhdistyy se, että keho saa riittävän usein liikettä, mikä istumatyössä saattaa unohtua, ja aivotkin keskittyvät sopivan ajanjakson verran. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa käytin tätä tekniikkaa.
Suhde ja yhteys omaan kehoon on tosi konkreettinen ja arkinen. Aistikokemuksia arjessa voi vahvistaa myös mindfulnessin tai joogan avulla, ja mielestäni myös vaikkapa puutarhanhoito ylläpitää hyvin yhteyttä fyysisiin aisteihimme ja yhteyteemme luonnonkin kanssa. Keinoja on monenlaisia. On tärkeää pysyä yhteydessä myös omiin tunteisiin. Tunteiden nimeäminen on hyvä tapa ymmärtää niiden viestejä. Kun toteaa, että ”kylläpä suututtaa”, niin kykenee valitsemaan, millä tavalla reagoi, eli käyttääkö suuttumustaan rakentavasti ja vahvana voimana, vai vaatiiko tilanne suuttumuksen tunteen hallintaa, jotta ei provosoisi muita, ja palaa asioihin myöhemmin toisenlaisilla keinoilla. Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut varsin hillitty tunneilmaisu, ja omia vaikeita tunteita on paettu käyttäen vääränlaisia keinoja. Tunteet eivät kuitenkaan katoa millään muulla tavalla kuin ne suoraan silmästä silmään kohtaamalla. Eikä se ole helppoa.
2. Suhde muihin ihmisiin ja muista välittäminen
Jos ei ole hyvää, myötätuntoista ja rakentavaa suhdetta itseensä ensin, ei sellaista kykene rakentamaan muidenkaan kanssa. Kun itsellä on hyvä tasapaino ja hyvä olla, kykenee luomaan aitoja ja vastavuoroisia suhteita myös muihin. Ja kun sellainen porukka kokoontuu yhteen, niin saattaa syntyä aivan jotain maagista. Pelkästään se siis ei riitä, että tietää kuka on, vaan kun tämän aidon itsensä tuo mukanaan vuorovaikutustilanteisiin, joissa kenelläkään muullakaan ei ole maskeja tai rooleja yllään, niin jotain aitoa ja yllättävää saattaa syntyä. Tällainen tiimi haluaa tavata toisensa jatkossakin ja tehdä hedelmällistä yhteistyötä.
Muista välittäminen on tärkeä inhimillinen ominaisuutemme. Siksi onkin hämmentävää, kuinka hukassa sen suhteen välillä ollaan. Esimerkiksi eilen tuli televisiosta dokumentti Happy Worker, jossa työssään uupuneet kuvailivat tilanteitaan. Vaikka ihminen kertoo työpaikallaan, että hänellä on liikaa töitä eikä jaksa enempää, silti häneltä vaaditaan enemmän suoritteita. Mihin siis on kadonnut inhimillinen ymmärrys ja empatia? Välittäminen tarkoittaa sitä, että annetaan tukea, kannustusta ja ymmärrystä erilaisille ihmisille ja elämäntilanteille. Vahvuutemme on se, että olemme ihmisiä: luovia, empaattisia ja monimuotoisia – emme koneiston rattaita, Excelin rivejä tai työntekijöitä, joilla on osaamiset x, y ja z, jotka voidaan arvioida asteikoilla.
Ihmiskäsitys onkin yksi lempikäsitteistäni, eli miten suhtaudut ihmisiin, mitä heistä siis ajattelet. Onko työpaikoilla ”ylempiarvoisia” ja ”alempiarvoisia” ihmisiä? Mistä nämä käsitykset tulevat? Entä näetkö ihmisen sellaisena, joka on ”hankala”, vai näetkö ihmisen, jolla on ”hankala elämäntilanne”, jolloin voit miettiä, millaista tukea ja apua hänelle voisi tarjota tilanteesta selviämiseen. Tai esimerkiksi jos koulussa lapsi reagoi voimakkaasti tilanteisiin, niin näetkö, että hän on hankala, tarvitsee diagnoosin ja siirron muualle, vai suhtaudutko lapsen reagointiin siten, että lähdet selvittämään tilannetta ja taustoja reagointiin ja löytämään yhdessä lapsen kanssa vaihtoehtoisia toimintamalleja, jatkuvasti huolehtien lapsen itseluottamuksen säilymisestä ja ilon, kunnioituksen ja arvostuksen ilmapiiristä. Työpaikoille oiva viitekehys on muuttumattomuuden tai kasvun ajattelumalli, eli näetkö toiset sellaisina, jotka eivät koskaan kykene muuttumaan (vaikka saattavat tarvita vain enemmän aikaa sulatteluun), vai näetkö ihmiset kykeneviä kasvamaan ja kehittymään kyllä, kunhan oikeanlaiset olosuhteet kasvulle luodaan.
Muista välittäminen voi kuitenkin mennä liiallisuuksiin. Empatiauupumus uhkaa etenkin hoitoalalla työskenteleviä, kun välittää paljon, mutta ei ole mahdollisuutta tehdä työtään parhaalla mahdollisella tavalla. Coachingin kautta on tullut tutuksi hyvä termi suhtautumiseen: empaattinen etäisyys. Asiakasta voi auttaa parhaiten silloin, kun säilyy riittävä etäisyys hänen tilanteeseensa, ja kuitenkin yhteyden ja onnistumisen kannalta oleellista on olla empaattinen.
3. Maailmasta välittäminen
Maailmasta välittäminenkin voi mennä liiallisuuksiin, eli etenkin nuorilla ahdistuksen taustalla voi olla ilmastoahdistus. Maailman tilasta tuleekin välittää, ja samalla kuitenkin välittää omasta hyvinvoinnistaan ja löytää keinoja sekä käsitellä tunteitaan että toimia. Jakaminen ja yhteyden luominen muihin ihmisiin on tärkeää, ja kenenkään huolia ei tule vähätellä eikä lakaista maton alle.
Kuitenkin maailman tila näyttää siltä, että emme ehkä ole välittäneet riittävästi. Ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä on jo kiire. Jos mitään emme tee, saatamme olla vielä vaikeampien ongelmien edessä. Tulee siis välittää ja tulee tehdä jotain. Usealla työpaikalla kestävän kehityksen edistäminen ja vastuullisuuden arvot onkin jo nostettu esiin, ja lisääntyvien raportointivaatimusten myötä asia nousee yhä useamman henkilön työpöydälle. Valitettavasti tällöin se saattaa tuntua vain lisätyöltä muiden töiden lisäksi, jolloin ollaan jo vähän myöhässä, jos tarvitaan keppiä, eikä teema ole riittävänä porkkanana houkutellut aiemmin.
Ehkä emme ole vain heränneet tähän maapallon tilaan aikaisemmin? Olemmehan ”itsekkäitä, ahneita ja apaattisia”, mitkä kaikki ovat inhimillisiä piirteitämme nekin. Miten siis tietoisuus ja herääminen tapahtuu? Tässä taitaa olla vaihtoehtoina se, että koemme jonkin ”herätyksen”, vaikkapa matkustaessamme ulkomaille konkreettisesti näemme muovisaastan ja savusumun. Tai säät ovat kummallisia, on vuodenaikaan nähden erityisen lämmintä ja hiihtotalvia on vähemmän, tai kuivuus ja helle jatkuvat ennennäkemättömän pitkään. Joku yllättävä tekijä voi herättää, tai sitten tieto lisää tietoisuutta ja herättää ajattelemaan. Tarvitaan siis paljon kouluttamista ja ympäristötietoisuutta ja muiden ihmisten esimerkkejä, ja toki myös ohjaavia lakeja ja säännöksiäkin.
4. Yhteys johonkin itseään suurempaan
Tätä viimeistä kappaletta täytyi miettiä hieman pidempään, sillä tälle ei löydy heti selkeää sanoitusta. Aikuiskehityksen teorioiden kautta löytyy kuitenkin ilmiö, joka toistuu useammalla henkilöllä, joiden ajattelu ja maailmankuva ovat laajentuneet perinteisistä ajattelumalleista poikkeaviksi. Näillä henkilöillä on jokin käsitys siitä, että yhdistymme johonkin itseämme laajempaan, mystiseen ja selittämättömään. Otto Scharmer et al. käyttää kirjassa Presence näistä termejä ”self” (viitaten omaan, pieneen itseen, egoon) ja ”Self” (viitaten tähän sielulliseen osaamme, jossa kaikki yhdistyy toisiinsa). Kun olen itseäni viisaampien kanssa aiheesta jutellut, niin monen kanssa on todettu, että yhdistävä tekijä viisauden kehittymiselle on se, että henkilöllä on jonkinlainen kokemus yhteydestä johonkin itseensä suurempaan, vaikkakin se voi hyvin olla yksilöllisesti erilainen.
Mulle on luontaista käyttää sanaa intuitio tästä mystisestä yhteydestä. Se on se pieni, hiljainen osa, jonka kuiskauksen kuulee silloin, kun mieli on hälystä hiljainen. Se ohjaa päätöksissäni suurella viisaudellaan. Sitä ei vain kuule, jos stressi ja kierrokset ovat päällä. Sitä ei kuule aina silloinkaan, kun on todella vaikeiden asioiden äärellä, jolloin vahvin kokemus on pelko. Pelko lamauttaa ja kapeuttaa ajattelua, joten pelon kanssa opeteltava elämään. Se ei häviä, jos sitä ei ajattele tai päättäväisyydellä. Se laimenee hyväksynnällä, kohtaamalla ja kuuntelemalla. Tämän harjoitteleminen lienee itsellänikin elämänmittainen matka.
Jos ajatus jostain itseä suuremmasta tuntuu kovin vieraalta, voi ajatella taaksepäin menneitä sukupolvia ja eteenpäin tulevia sukupolvia. Olemme yhteydessä johonkin suurempaan, kokonaiseen sukupolvien ketjuun. Ja kaikki se, mitä me täällä teemme, vaikuttaa myös meidän jälkeemme tuleville sukupolville. Eikö olisikin ihan hyvä ajatus jättää heille edes hieman parempi maailma?
Kuva: Lexica Art näkemys kestävästä maapallosta
